Lähipiiriäni on viimeaikoina
koetellut kuolema pariinkin kertaan. Tässä on muutamien kanssa
puhuttukin tuosta kuolemasta noin ylipäätään. Olen tehnyt
havainnon että nykyään kuolemasta ei voida puhua tabuna. On vain
erilaisia tapoja hoitaa ja käsitellä aihetta.
Kuolemaan törmätään monesti myös
ihan arkielämässä siten ettei se kosketa omaa lähipiiriä.
Sanomalehdet ja mediat useimmiten ”mässäilee” kuolemalla jopa
siten että tuskin moni voi asialta välttyä.
Kuolemaa käsitellään siis monella
tapaa. Osalla pelko omasta tai läheisten kohtalosta, osa pohtii
median julkituomia. Toisaalta on myös niitä jotka eivät juurikaan
tuo asiaa esiin, saati osallistu keskusteluun. Tällöin helposti
”leimataan” todeten että noille ja näille asia olisi tabu. Ei
vaikeneminen asiasta tätä tarkoita. Meitä on jo luonteeltaan niin
monenlaisia ihmisiä... toisille asian puhuminen on luontevampaa kuin
toisille.
On ihmisiä joilla surun käsittely on
niin henkilökohtaista ettei siihen haluta muita kuin lähiomaisia,
toisaalta on myös niitä joille on helpompi jättää itse työ
toisille jotta itse saavat tehdä surutyötä. Osa suree miettien,
puhuen kun taas toiset purkavat suruaan esimerkiksi työhön.
Valokuvaajana ajattelen että itse
muistotilaisuuden osalta tuo valokuvaustyö voitaisiin jättää
kuvaajalle. Muistotilaisuudesta halutaan useimmiten jättää kauniit
muistot myös valokuvina, asian surullisuudesta huolimatta. Surevat
omaiset ovat ehkä surun mukanaan tuoman mielentilan vuoksi
järkyttyneitä tai liikuttuneita jolloin kauniimmat muistot jäävät
kamerallekin kun niitä taltioi ammattilainen. Kun kuvaan
muistotilaisuudessa, olen varsin huomaamaton muiden joukossa.
Pukeudun asiaan kuuluvalla tavalla ja pyrin liikkumaan tilaisuudessa
välttämättömimmän ja mahdollisimman huomaamattomasti. Tällöin
en häiritse surevia omaisia.
Kaikella kunnioituksella siis surua ja
kuolemaa käsitteleville omaisille.