lauantai 3. toukokuuta 2014

Lähipiiriäni on viimeaikoina koetellut kuolema pariinkin kertaan. Tässä on muutamien kanssa puhuttukin tuosta kuolemasta noin ylipäätään. Olen tehnyt havainnon että nykyään kuolemasta ei voida puhua tabuna. On vain erilaisia tapoja hoitaa ja käsitellä aihetta.

Kuolemaan törmätään monesti myös ihan arkielämässä siten ettei se kosketa omaa lähipiiriä. Sanomalehdet ja mediat useimmiten ”mässäilee” kuolemalla jopa siten että tuskin moni voi asialta välttyä.

Kuolemaa käsitellään siis monella tapaa. Osalla pelko omasta tai läheisten kohtalosta, osa pohtii median julkituomia. Toisaalta on myös niitä jotka eivät juurikaan tuo asiaa esiin, saati osallistu keskusteluun. Tällöin helposti ”leimataan” todeten että noille ja näille asia olisi tabu. Ei vaikeneminen asiasta tätä tarkoita. Meitä on jo luonteeltaan niin monenlaisia ihmisiä... toisille asian puhuminen on luontevampaa kuin toisille.

On ihmisiä joilla surun käsittely on niin henkilökohtaista ettei siihen haluta muita kuin lähiomaisia, toisaalta on myös niitä joille on helpompi jättää itse työ toisille jotta itse saavat tehdä surutyötä. Osa suree miettien, puhuen kun taas toiset purkavat suruaan esimerkiksi työhön.

Valokuvaajana ajattelen että itse muistotilaisuuden osalta tuo valokuvaustyö voitaisiin jättää kuvaajalle. Muistotilaisuudesta halutaan useimmiten jättää kauniit muistot myös valokuvina, asian surullisuudesta huolimatta. Surevat omaiset ovat ehkä surun mukanaan tuoman mielentilan vuoksi järkyttyneitä tai liikuttuneita jolloin kauniimmat muistot jäävät kamerallekin kun niitä taltioi ammattilainen. Kun kuvaan muistotilaisuudessa, olen varsin huomaamaton muiden joukossa. Pukeudun asiaan kuuluvalla tavalla ja pyrin liikkumaan tilaisuudessa välttämättömimmän ja mahdollisimman huomaamattomasti. Tällöin en häiritse surevia omaisia.


Kaikella kunnioituksella siis surua ja kuolemaa käsitteleville omaisille.